Missing home and missing Bali

Tänään on enää 18 päivää siihen että laskeudun Suomen maankamaralle eli vikoja viikkoja viedään. Ens viikolla on lopputentit ja sitten koulukin on jo ohi! Ootan toisaalta tosi paljon että pääsen kotiin mutta samalla en haluis lähtee täältä.

Aattelin ihan huvin vuoksi  kertoa asioita (tässä lopussa kun on jo vähän kerennyt niitä tajuta) mitkä ei täällä oo ihan niin kivasti kun Suomessa on tottunut eli mitä mulla on täällä tullut ikävä. Vastaavasti myös sinne kotipuoleen saapuessa on kyllä asioita mitä jään täältä kaipaamaan.

WHAT I'M MISSING FROM HOME

1. Ruokaa. Mun tekee mieli ihan kaikkea: karjalanpiirakoita, irtokarkkeja (!), juustonaksuja, uusia perunoita, uunilohta, kunnon jogurttia, tummaa leipää.. Tää on kyllä varmaan aika perus kun ulkomaille lähtee.

2. Kokkausta. Ylläri että kaks ekaa kohtaa liittyy ruokaan.. :---D Mutta täällä ainoot kokkailut mitä oon tehny niin paahdoin leipää paistinpannulla ja kerran kaadoin pastaan pastakastiketta. Meillä ei siis oo keittiötä vaan kaks keittolevyä ja kaks paistinpannua eikä mitään muuta. Lisäks täällä on aikalailla halvempaa syödä ulkona kun alkaa kokkailemaan ite joten tota kaipaan kyllä kovasti. (Pian saan tehä sitä kyllä kyllästymiseen asti että pitäis kyllä vaan nauttia tästä.)

3. Puhdasta pyykkiä. Kuulostan varmaan vähän hassulta mutta täällä tosiaan pitää käyttää pesulaa ja mua ärsyttää suuresti sillä ne ei osaa hommaansa. Tai no eka kuukausi oli ihan ok, mutta sen jälkeen mulla meni kuusi (6) paitaa pilalle heidän toimestaan, yks sukka hävis ja lisäks vaatteet jotka sieltä tulee takasin tuoksuu kyllä puhtaalta mutta on sitten kuitenkin likasia. Mä haluan puhdasta päälle enkä uskalla nyt tähän loppuaikaan viedä mun vaatteita tonne ettei mee lisää kivoja paitoja pilalle. :---(

4. Perhettä ja ystäviä. Tää ois tietty oikeesti ykkösenä mutta nyt kirjotin nää vähän hassussa järjestyksessä, koittakaa kestää. Välillä iskee tosi kovia ikävyyskohtauksia ja välillä ajattelen vaan että en halua vielä kotiin täältä. Tällä hetkellä haluun nauttia vielä vikoista viikoista mutta samalla on kiva mennä kotiin ja nähdä kaikki ihanat ihmiset pitkästä aikaa! Oikeastaan tuota toista puolikasta on ollut koko ajan ikävä kuitenkin. Täällä oon myös tajunnut ketkä on niitä oikeita ystäviä jotka välittää joten on entistä kivempi palata kotiin näiden ihmisten pariin.

5. Muita arkipäiväisiä asioita. Mä haluun mennä oikeeseen isoon ruokakauppaan ja löytää sieltä kaikki tutut asiat enkä arpoa mitä ostan/en löydä mitä haluan tai huomaa kotona että ostamani kosteusvoide on ihoa valkaisevaa. Mulla on ikävä JUUSTOA. Siis jos en oo vielä kertonut niin juusto on täällä ihan älyttömän kallista tai no ainakin kalliimpaa kun Suomessa. Paketti Philadelpian maustamatonta tuorejuustoa maksaa 10€. Kaikkia ihan kummallisia juttuja on tullut kyllä ikävä.

 

6. Sitä että asiat toimii oikein. Ollaan tapeltu meidän wifin kanssa koko tässä asumisen ajan eikä se vieläkään toimi moitteettomasti (mutta nyt se sentään meillä on vihdoin). Puhelimeen pitää koko ajan ladata uutta nettiä/puheaikaa kaupasta tai kioskista eikä se oo halvempaa kuin Suomessa. Kaikki on myöhässä ja liikenne takkuaa älyttömästi ja on lisäks tosi kaaottista. Ihmiset ei arvosta eläimiä täällä ja välillä se on niin surullista katottavaa miten niitä kohdellaan. Roskia on joka puolella eikä ketään kiinnosta niitä siivota ja myös sähkökatkokset on tavallisia. Poliisit on älyttömän korruptoitunutta kansaa joita täytyy ajaa vaan karkuun jos ne yrittää pysäyttää, sillä ainoa mitä ne haluaa sulta on raha.

WHAT I'LL MISS FROM BALI

1. Ihmisiä. Täällä ihmiset on niin ystävällisiä ja tyytyväisiä siihen vähään mitä niillä on. Ne hymyilee ja esimerkiksi jos kuljen täältä kotoa jostain kumman syystä kävellen johonkin, mua tervehtii jokainen vastaantulija. Täällä ollaan niin iloisia ja auttavaisia!

2. Ajamista. Kuten tiiätte, mulla ei oo minkäänlaista ajokorttia Suomessa tai no missään ylipäätään, joten en myöskään sais täällä ajella. Se on kuitenkin aika pitkälti ainoo keino päästä kouluun ja tykkään skootterilla ajamisesta kovasti. Sillä voi lähteä koska vaan mihin vaan haluaa. Kun palaan Suomeen niin ainut mitä voin ajaa on polkupyörä...

3. Kämppiksiä. Tänkin ois varmaan voinut siirtää ykkössijalle mutta olkoot nyt tässä. Mulle tulee varmasti ikävä näitä 11 ihmistä kenen kanssa oon jakanut tän vaihtoajan suurimmalta osin. Me nähdään aika lailla joka päivä ja ollaan koko ajan tekemisissä toistemme kanssa, jaetaan niin ilot kuin surut. Kohta mun pitää siis opetella elämään ilman näitä mahtavia ihmisiä ja muutama vielä lähtee vähän kauemmaksi kotiin joten ei hirveesti enää nähdä. Lisäks tulee varmasti myös kaipaus muita ihmisiä kohtaan joiden kanssa tuolla koulussa käydään, sillä kaikki on ihan eri puolelta Suomea ja maailmaa joten en tiedä nähdäänkö enää koskaan.

4. Ruokaa. Taas ruoka-aihe mutta ei voi mitään :D Mulla on viharakkaussuhde täkäläiseen ruokaan edelleen, mutta se että ruoka on täällä niin halpaa ja usein myös hyvää jättää mut varmasti kaipaamaan tänne. Hyvästi ulkonasyöminen ja tervetuloa makaronilaatikko.

5. Lämpöä. Nyt kun oon tottunut (vihdoin!) tähän lämpöön ei tunnu kivalta ajatukselta tulla huomattavasti kylmempään Suomeen. Oon huomannu että iltaisin on usein viileä ja välillä vedän pidempää paitaa päälle kun lämpötila on 28 astetta. Eli luultavasti jäädyn Suomessa.

6. Balia. Mulle jää ikävä kokonaisuudessaan tätä kulttuuria ja kaikkea sen erikoisuuksia jota en Suomesta löydä. Kauppoja ja ravintoloita, joissa oon päässyt käymään ja ihania rantoja ja auringonottoa koska vaan. Sitä että kaikki menee omalla painollaan, rennosti eikä turhasta stressailla ja joka on myös asenne, minkä haluisin täältä tuoda takasin kotiin. Sitä että vaikka kaikki on välillä monimutkasta niin se on myös rikkaus että asiat tehdään eri tavalla. Sitä että kielimuuri aiheuttaa hassuja tilanteita ja että arkiset askareetkin on välillä seikkailuja.

Hiking to a mountain and getting lost at night in Bali

Taas kuukausi on vierähtänyt täällä päin maailmaa ja paljon on ehtinyt tapahtua, mutta paljon tehtävää on vielä jäljellä. Enää 45 päivää kunnes oon takasin Suomessa!

Oon viimesen kuukauden aikana mm. kiivennyt Mount Baturille, joka on aktiivinen tulivuori täällä Balilla. Lähdettiin poikien kanssa meidän villalta joskus kahden aikaan yöllä, jolloin kyyti tuli hakemaan, ja neljän aikoihin oltiin perillä Mount Baturin juurella. Siitä lähdettiin sitten oppaan kanssa kapuamaan ylöspäin. Alku tuntu ihan mukavalta ja siinä rupateltiin kaikkea mutta pieni epätoivo iski kun katsoi ylöspäin ja näki siellä pystysuorassa ihmisiä kävelemässä. Voin kertoa että toi tuntu ihan hirveeltä enkä ikinä enää lähtis kiipeemään vuorta ylös. :---D Kaikki tää tapahtu vielä aamuyön pimeydessä ja reitti oli tosi vaikeekulkusta. Mutta kun pääsi ylös niin oli kyllä kaiken sen arvosta, oli meinaan ihan älyttömän upeet näkymät! Mutta silti, en kyllä uudestaan lähtis.

Oon vähän myös kierrelly ympäri Balia ton skootterin kanssa ja tuli se eka kaatuminenkin sieltä sitten. Mut ei hätää, ei mitään vakavaa onneks (äiti ei tarvitse huolestua)! Jouduin vaan vaihtamaan skootterin uuteen koska edellinen alko vähän hajoomaan käsiin ja tää uus on vähän huterampi jotenkin kun se vanha. Niinpä heti ekana päivänä päädyin u-käännöksessä kaatamaan sen kyljelleen ja vähän sain ruhjeita käteen ja mutaset farkut mutta siinä kaikki! Enemmän säikähdin kun että ois sattunut. Sen jälkeen oon kyllä tienny vähän paremmin että miten tota pitää ajaa.

 

 

Yks aika hurja juttu sattu mulle kun olin tulossa Ubudista (noin 50-60 minuutin matkan päässä) kotiin yksin. Oltiin vietetty Johannan ja sen kaverien kanssa päivä siellä ja tytöt sitten päätti jäädä hotelliin yöks. Minä halusin kuitenkin yöksi omaan sänkyyn ja päätinkin että lähen sitten ajamaan ennen auringonlaskua navigaattorin kanssa takasin kotiin. Alku suju kyllä hyvin kun vaan kuuloke korvassa kuuntelin mihin pitää mennä. Pimee tuli nopeesti ja sitten tulikin yksi risteys mistä pääsin vielä navin ohjeilla, mutta jonka jälkeen se ei enää neuvonut kumpaa kaistaa piti jatkaa että pääsee oikeeseen paikkaan. Jouduin pysähtymään ja kävi ilmi että akku oli sitten päättänyt loppua... (Mun puhelin on muuten ihan muutenkin hajoomassa täällä käsiin, kiitos teknologia kun hylkäät mut.) Olin siis yksin pimeellä keskellä ei mitään vieraalla seudulla ja ihan tietämättömänä siitä minne mun pitäis ajaa että pääsisin kotiin. Ihmeen rauhallisesti jatkoin sit vaan ajamista eteenpäin ja pysähdyin yhden kaupan kohdalle pyytämään apua, joskaan tämä paikallinen herrashenkilö ei tiennyt sen vertaa kuin minäkään vaan höpötti kuinka mun pitäis vaan katsoa liikenneopasteista mihin mennä. Kyllähän mä katsoisin jos sellaisia jossain täällä olisi. Ei osannut edes sanoa kummassa suunnassa sellainen tulis vastaan joten valitsin sitten randomilla vain lähteväni vasemmalle ja katsovani mitä eteen tulee.

Vasemmalla oli onneks opaste josta valitsin suunnan kohti Kutaa, josta osaisin ajaa kotiin. No yllätys sieltä tuli sitten kolme risteystä peräjälkeen, josta jokaisesta voi ajaa kolmeen eri suuntaan ja jossa ei ollu missään opasteen opastetta. Tässä vaiheessa tuli ajatus ja pieni epätoivo että tuun ajamaan koko yön Balin pimeydessä enkä ikinä pääse kotiin. Kaiken kukkuraksi bensa oli lopussa eikä bensa-asemaa tai petrol-pulloja paikallisten kojuissa näkynyt missään. Taas ihan sattumalta valitsin jokaisessa risteyksessä vaan jonkun suunnan jonne ajaa sen enempää tietämättä. Ja en tiedä millä maailman järjellä ja sattumalla ja teki kyllä mieli kiittää hallelujaa ja kaikkia maailman jumalia kun yhtäkkiä tiensivussa olevien ravintoloiden kylteissä osoitteissa lukee Jalan Raya Kerobokan, joka menee siis lähellä kotia. Tulin vain jostain kumman kolkasta ja yhtäkkiä oon tutussa risteyksessä ja melkein itken ilosta kun pääsen ajamaan iloisesti kotiin. Tarinan opetus: pidä huoli että puhelimen akku kestää navigaattorin tai älä lähde yksin ajamaan kotiin (varsinkaan pimeällä).

Ihan hullua että enää 45 päivää jäljellä! Mulla on hirveesti vielä juttuja täällä tekemättä ja on kyllä kieltämättä vähän ristiriitaset fiilikset. Ihana Veera oli Balilla tekemässä koulujuttuja ja viipy tässä mun luona viikon joten päästiin yks mun bucket listin tavoite onneks toteuttamaan: käytiin Nusa Ceninganilla, saarella tässä lähellä, nauttimassa olostamme. Lisäks varasin eilen lennot Malesiaan toukokuun alulle ja ens viikolla lähdetään lentäen Labuan Bajoon josta otetaan vene ja kierrellään sillä Komodon saarta muutama päivä. Ihan huikeita juttuja siis tiedossa vielä!! Nyt meen potemaan taas yhtä kirousta mistä oon täällä kärsinyt: turvonneita ruumiinosia. En tiedä mikä tässä on ja miksi mutta tällä kertaa vuorossa turvonnut leuka joka haittaa vähän puhumista. Ei mulla muuta, nyt ainakin kuvittelette mut siellä hehtaarileuan kanssa joten ehkä tähän on hyvä lopettaa!

Hey mom I'm driving a scooter! (And I'm still alive)

Heippa toverit! Ehkä osa on siellä ruudun toisella puolella miettinyt mun hiljaiseloani, osa varmasti ei, mutta hyviä uutisia: olen melkein täysissä sielun ja ruumiin voimissa (jos jylläävää flunssaa ei oteta laskuun). Hiljaiselollekin löytyy kolme hyvää ja huonoa syytä:

1. Kovalevyepisodin jälkeen rakas omenani ja the apple of my eye eli Macbookkini päätti sanoa itsensä irti. Vein sen hyvin jännittävän episodin saattelemana huoltoon jossa se luultavasti vain lojui kolmisen viikkoa. Lopputuloksena on kone, joka ei yksinkertaisesti enää toimi. Tän vuoksi on ollut vähän vaikeaa elää tai ylipäätään päivitellä yhtään mitään mihinkään.
2. Eräs herra putkahti tänne Suomesta eikä ollut aikaa (hyvällä tavalla) jätellä itsestään mitään elonmerkkejä.
3. Okei mä myönnän: laiskuus. Uima-altaassa ja kämppisten kanssa hengaaminen on ollut hieman houkuttelevampaa kuin istuminen yksin omassa huoneessa.

Noh, täällä kuitenkin ollaan! Tänään olikin ensimmäinen koulupäivä loman jälkeen ja pääsin ajamaan myös ensimmäistä kertaa skootterilla kouluun! Joo, sellaisen jouduin täällä hommaamaan myös vaikka vannoin alusta asti että en lähde Balin kaaoottiseen liikenteeseen ajamista opettelemaan! Jos joku ei siis tiennyt, niin en omista edes suomalaista ajokorttia ja ainut ajokosketus moottorilliseen ajoneuvoon on pappatunturilla muutama kierros keskellä peltoa ollessani ehkä 15-v. Eli olen aika toivoton tapaus mitä millään ajamiseen tulee. Täällä ei kuitenkaan oikein pääse mihinkään ilman skootteria eikä muiden vaivaaminen tai taksin/mopotaksin tilaaminen oo aina niin hyödyllistä ja lisäks se on myös tosi hidasta.

Täytyi siis näköjään tulla Indonesian kaaottiseen liikenteeseen opettelemaan! Täytyy kyllä sanoa, että oon aika ylpee itsestäni: osaan ajaa mielestäni tuolla ihan mukiinmenevästi. Oon myös joutunut jo ajamaan sateella ja pimeällä ja molemmat sujui ilman haavereita. Ihme kyllä liikenne ei myöskään pelota niin paljoa kun vois luulla (no kyllä mua vähän pelottaa)! Sormet silti ristissä, sillä tänäänkin todistettiin koulun risteyksessä yhtä kolaria, jossa ei onneks käynyt kovin pahasti.

Heti kun saisin teille nää videot ulos täältä niin näkisitte, mitä oon täällä koulun ohella edes tehnyt! Lainatietokoneella toimiminen on kuitenkin vähän hidasta eli en tiedä koska saan täältä mitään sinne maailmalle. :---(

Mutta niin, viimeviikko tuli vietettyä ton toisen puolikkaan kanssa Gileillä, josta valittiin kohteeksemme Gili Air, johon ihastuin viimeksi pikavisiitillä. Oli kyllä ihanat viis päivää, kun vaan oltiin ja otettiin aurinkoa, uitiin, snorklailtiin ja syötiin hyvin. Lisäks nähtiin taas delfiinejä matkalla, mistä tuun aina jotenkin tosi iloseksi! Nyt taas karu paluu arkeen, vaikka onhan tää aika mukavaa: ollaan koulun ohella vähän käyty temppeleillä ja katsastamassa uusia uimarantoja. Lisäks meidän uima-allas kuuluu aika isona osana arkipäivien rutiineihin. On aika kuuma mutta elämä hymyilee.

Tällä hetkellä muita ajankohtasia asioita on mm. lyhyt indonesian kielen essee jota mun pitäis olla jo kirjottamassa ja se että en oo kolmeen viikkoon (3 ateriaa lukuunottamatta) pystynyt syömään enää indonesialaista ruokaa joka on paljon se. Tuottaa hieman haasteita mutta tähän mennessä oon hyvin selvinnyt vaikka toivonkin että kohta taas maistuis. On myös aikoja jolloin haluaisin katsoa suomalaista Netflixiä (ei onnistu), syödä karjalanpiirakoita (ei onnistu) ja näyttää oikeasti ihmiseltä kun lähden johonkin (ei onnistu koska hiki). Yleinen haaveilunaihe suomalaisten kämppisteni kanssa kulkee myös suomalaisen ruuan ympärillä mutta ehkä me kestetään.

Yritän kovasti palailla pian asiaan, nyt oon tyytyväinen sillä vielä on vähän ruisleipää pakkasessa vaikka onkin koti-ikävä. Pus.